"Alpo tässä terve!"

Moi! Mä oon Alpo, mutta äiti kutsuu mua Alpukaks. Alpukka pulpukka noin tarkalleen ottaen. Mulla oli tänään taas kiva päivä, kun mun paras kaveri Tyson tuli kylään. Monesti on aika tylsää kotona, jos Tyson ei ole kylässä, koska kukaan ei oikein leiki mun kanssa. Isot pojat (niin kuin Jammua ja Figoa kutsutaan) ei oikein tykkää musta. Oon kuulemma tosi ällöttävä ja rasittava. Äiti aina yrittää viihdyttää mua, mutta ei se osaa leikkiä niin kuin Tyson. Meillä on sellasia poikien juttuja eikä noi äidit niitä ymmärrä. Äiti on siis mun ihmisäiti. Ettei joku luule että olen joku peräkammarin poika äidin helmoissa. 

Jammu ja Figo ei kuulemma tykkää musta siks, koska mä muka kiusaan niitä. Mähän yritän saada niitä vaan leikkiin mun kaa. Vien leluja ja luita niiden nenän eteen tarjolle ja aloitan (kuulemma hirveän) räykytyksen , että isot pojat lähtis mun kanssa vähän taisteleen. Isot pojat kuitenkin vain murahtavat mulle, että "painu kakara mettään" ja lähtevät pois paikalta. Joskus Figo kyllä ottaa multa lelun tai luun ihan ilman lupaa ja vie omaan majaan. Mutta minäpäs en hevillä luovuta. Taas aloitan (kuulemma kauhean) mekastuksen ja kohta tulenkin onnelisena leluni/luuni kanssa takaisin omalle pedille. Mikähän siinä on ettei musta tykätä?

Niin tänään oli siis kiva päivä. Tyson tuli örmy-veljensä kanssa meille. Toby on sellanen kovaääninen murahtelija, joka ei kuulemma yleensäkään tykkää pennuista. Tyson onneksi tykkää pennuista ja musta erityisesti. Me aina leikitään keskenään. Yleensä roikun Tysonin karvoissa ja se kuskaa mua ympäriinsä. Tyson tykkää, kun sen perässä juoksee. Varsinkin jos sillä on keppi. Mäkin tykkäisin, että joku jahtais mua, mutta kukaan ei lähde mun perään vaikka mulla ois millanen tikku. Me aina seikkaillaan Tysonin kanssa ympäri tonttia. Välillä äiti huutelee, että pitää tulla talon takaa pois ettei joku metsäpeto nouki mua mukaansa.

 

Minä ja Tyson matkalla uusiin seikkailuihin.

 

Joskus on rankkaa olla pikkuinen. Mutta ei mua haittaa. Pääsen hyvin kulkemaan lumessa ja juoksen kuulemma tosi lujaa. Ihan Tysonin vauhtiin en vielä pääse, mutta ehkä sitten kun treenaan vaan kovasti. Päivittäinhän me juostaan yhdessä.

Minä ja Figon häntä. Ida jaksaa aina muistuttaa, että oon söpö. Se aina lässyttää mulle, ihan kun jollekin pikkupennulle.

Äitin mielestä näytän jo ihan isolta pojalta

Täs me ollaan Taikun kanssa sisällä leikkimässä. Kun en pienenä päässyt itse sohvalle, niin Tyson kiltisti nosti mut sinne. Pidin vaan lujaa lelusta kiinni ja Tyson nosti "hiiop!" mut ilmaan. Nykyään pääsen jo ihan itse sohvalle. Ida opetti.. Muut ei yleensä saa mennä sängylle, jos ovat märkiä lumesta, mutta minäpä olen niin säänkestävä, että saan mennä omalle tyynylle nukkumaan. Tai äitin tyynylle.. Aika usein pääsen syliinkin nukkumaan, kun olen niin pieni ja väsynyt "pikkupentu".

Mä tykkään nukkua pehmeällä pedillä. Olen repinyt kaikki tuolin pehmusteet lattialle vähän eripuolille kotia, että voin aina rojahtaa pehmeälle pedille kun väsyn. On mulla oma tyynykin lattialla, mutta yöunet nukun kyllä sängyssä Matti-kissan vieressä, äitin niskaan hönkien.

Raskaan päivän päätteeksi rojahdan siis sängylle. Pienenä nukahdin aina isän syliin ja siitä valahdin selälleni isän viereen. Sitten kun äiti ja isäkin tulee nukkumaan, siirryn Matti-kissan kanssa meidän pedille (äidin ja isän väliin) ja tunkeudun ihan äitin niskaan kiinni. Siinä nukun aamuun asti.

Olen kuulemma todella aamu-uninen. Yleensä kaikki muut ovat olleet jo pitkään hereillä, kun minä vasta tökkäisen kuononi peiton alta ja rupean heräilemään. Isä aina välillä hoputtaa, kun se yrittää petata petiä. Musta tulee kuulemma luolakoira, kun opettelen mönkimään tyynyjen ja peiton alla.