Alkoi tekstin pituus olemaann niin pitkä omassa kommentoinnissa, että päätin tehdä oman otsikon koko aiheelle. Eli vastailen nyt edellisen tekstin kommentteihin, sillä ne auttoivat taas katselemaan vähän omaa toimintaa ja muutenkin miettimään asioita.
Kotona, kun vaadin makuuta ennen ruokaa, niin Tyson on tosi rento ja menee helposti lonkalle. Eli siinä mielessä huono, että asento ei ole puhtaasti se mitä vaadin (enkä tietenkään ole jaksanut korjata asiaa -> kohta ongelma). Etäisyys on tosi lyhyt sillä meidän keittiössä ei mahdu paljoa liikkumaan kun koirat odottavat ruokiaan. Mutta tällöin Tyson ei vingu vaan skarppaa hyvin kuolajojo valuen. Pari minuuttia on mennyt kevyesti eikä pää ole laskenut lattialle eikä huokaisuja ole kuulunut. Tätä tapahtuu ulkona jos yksin treenataan. Jossain vaiheessa tylsyys iskee ja sitten menee pää maahan ja kuuluu huokaisu.
Jos taas treenataan ryhmässä, eli on toisia koiria häiriönä, niin Tyson vinkuu. On hetken aikaa alussa hiljaa ja mitä kauemmin odotutan sen kovemmaksi ääni nousee. Jossain vaiheessa saattaa jopa ulvoa tai siltä se monesti kuulostaa. Samaa se tekee lenkillä kun näkee toisia koiria, aina alkaa ääntely ja veto toisia kohti. Nyt ei muisti pelaa, kun mietin paikalla makuuta periaatteessa yksin, mutta niin että on koiria lähettyvillä. Monesti esim. Herhaun treeneissä saatan ottaa sivummalla paikalla makuuta kun muut koirat treenaa saman aikaisesti vähän matkan päässä. En muista vinkuuko tässä kohtaa. Kauheeta kun pitäisi yrittää ajatella montaa asiaa tällaisessa tilanteessa ja tehdä muistiinpanoja omaan kovalevyyn (meikäläisen pääkoppa ei kyllä kestä montaa ohjelmaa samaan aikaan) :o) Tyson on sen verran adhd, että pitäisi kiinnittää ehkä eniten huomiota siihen milloin tekee paikalla makuuta. Kun vieteri on vähän löysemmällä ja ajatusmaailma kohtaa paikalla makaamisen, niin voisi ehkä olla parempi. Mutta ohjatuissa treeneissä paikalla makuu otetaan silloin kun kouluttaja niin sanoo oli koiran vire missä tilassa tahansa.
Siis oikeastihan meidän kaikista isoin ongelma on malttamattomuus. Ei malteta rauhoittua. Ja tähän on syynä se, että sitä ei olla oikeastaan koskaan opeteltu. Tyson kun ei sitä luonnostaan tee muuta kuin kotona ja autossa. Kyllä jonkin aikaa saa jutella ulkona toisen ihmisen kanssa ennen kuin Tyson malttaa mennä maate tai edes istua. Yleensä se tutkii luontoa omatoimisesti ja muutenkin seurailee ympäristöä. Kun tää omistaja ei saa koskaan aikaiseksi vaan lähteä hengailemaan Taikun kanssa johonkin seuraan toisten treeniä tai oikeasti vaan seisoskelemaan vaikka omalle parkkikselle. Vaatis varmaan pienen Diapam-satsin omistajalle, stressipallon sekä hyvät päikkärit alle ettei hermot menisi heti ekan pari minuuttisen jälkeen. Ja just tän hermojen menemisen takia olen mennyt siitä mistä aita on matalin, eli laittanut Tysonin käskyn alle esim. näyttelyissä tai muussa tilanteessa missä on pitänyt odotella. Partisten kanssa heti pennun tultua opeteltiin makaamaan kyljellään rauhassa, mutta Tysonin kanssa unohdin kokonaan tällaisen opetuksen koska sen kanssa ei tarvitse miettiä turkinhoitoa ihan samassa mittakaavassa. Ja tosiaan unohdin kokonaan pentuaikana sellaisen asian opettamisen kuin rauhoittuminen. Havahduin tähän vasta vuosi sitten keväällä, kun kaverini Noora kysyi että osaako Tyson maata rauhassa. Onneksi nyt on tullut blogiin kirjattua koko Tysonin pentuaika, niin ehkä tulevaisuudessa muistaa monen asian mitä Tysonin kanssa unohti.
Oli hyvä artikkeli uusimmassa Palveluskoira-lehdessä omistajan ja koiran suhteesta. Oon tehnyt Tysonin kanssa asioita samalla tavalla kuin Tobyn kanssa ja kun tosiaan koirat ovat kuin yö ja päivä, niin samat jutut ei toimikaan samalla tavalla kuin toisen kanssa. Koko ajan olen oppinut uutta ja rohkeasti myöntänyt että jotain en osaa ja sitten ollaan opeteltu. Toby on ihan erilailla kontaktinhakuinen, todella kiinni minussa ja sen kanssa on aina ollut tosi helppoa kaikki asiat kun se tarjoaa tekemisiä paljon. Yrittää mahdollisimman paljon olla äiskälle mieliksi. Tyson on paljon itsenäisempi ja sellainen poika joka pärjää ilman äiskän holhousta. Sillä on omat mielipiteet ja niistä väitellään usein. Tyson on onneksi hyvin luettavissa ja sen ajatukset nkee eleistä hyvin, tietää jo ennalta millainen päivä on tänään ja mitkä metkut on nyt mielessä, kuunteleeko se yhtään mitä sanon ja miten sille pitää sanoat asiat selväksi. Äreä se ei ole koskaan (ei ole ikinä murissut kenellekään mistään) ja on paljon sosiaalisempi kuin esim. Toby, joten tällaisia ongelmia ei ole ollut. Enemminkin se virnuilee ja kyylää niin että silmän valkuaiset näkyy, juuri sellainen poika kellä on kepposet mielessä. Sitten kun saa kuulla kunniansa, niin oikeasti on kyllä pahoillaan. Mutta aina sen pitää kokeilla kuinka pitkälle annetaan sen mennä. Toivotaan että moni asia johtuisi iästä, sillä nyt talven aikanahan sille on nämä jutut tulleet ja nyt kevään tultua tuntuu että on vähän liikaakin kevättä rinnassa. Tai sanotaan, että heti kun oppi nostamaan jalkaa ja tajusi maailman hajut ym. asiat, niin on kyllä poikakin muuttunut. Sen takia puhun usein teinipojasta, sillä Tyson on juuri sellainen pahis nuori joka etsii omia rajoja.
Jännä juttu on myös se, että ongelmakohdat (treenatessa) liittyy useimmiten tai oikeastaan aina seuraamiseen. Palkkausongelma? Enkö osaa tehdä liikkeestä niin mielenkiintoista, että Tyson jaksaisi keskittyä. Muut liikkeethän se tekee yleensä tosi hyvin ja ottaa kontaktia. Paikalla makuunkin tekee muuten hienosti, jos vain olisi se mykistys-nappi.
On kyllä ollut mielenkiintoista seurata Tysonin kehitystä (henkistä ja fyysistä) ja juuri sitä sen ajatuksen kulkua. Kun puhun ongelmista, niin eivät ne ole sellaisia että itkeä tuhertaisin kotona että mikään ei toimi ja yhteinen elämä olisi kamalaa, vaan nämä ovat enemmän sellaisia pilkun viilaus -juttuja. Enemmän harrastamiseen liittyviä kuin arkisia. Kyllähän se voisi nätimmin kulkea hihnassa (ei kuitenkaan vedä itseään hirteen vaan alkulenkistä menee vähän vauhdikkaammin) ja ohittaa koirat mitenkään reagoimatta niihin (ei rähjää vaan ennemminkin yrittää into pinkeänä päästä toisten tykö), mutta eivät ne ole niin suuri ongelma etteikö pystyttäisi normi lenkkejä tekemään. Moni arkinen asia on helpompaa Tysonin kanssa kuin Tobyn.
Luetaan bologia uudelleen parin vuoden päästä (tai vaikka jo ensi keväänä) muistellen tätä hetkeä ja katsotaan onko mitään muutosta tapahtunut. Tai sitten Tysonista on tullut sohvaperuna, äiskä on 10kg lihavampi ja leikitään vain näyttelypuudelia joka kulkee nokka pystyssä :D Ei ikinä..
Eipä tullut kauheasti sittenkään vastattua kommentteihin, kun alkoi taas oma pää raksuttamaan laajemmin asioita. Meillä ei puhuta mistään ongelmakoirasta vaan ennemminkin ongelmaomistajasta, niin kuin aina kuuluukin. Koira on lähes täydellinen (kukaan kun ei ole täydellinen), kunhan vaan omistaja selviytyisi samalle aaltopituudelle. Koiralla on taitoa edetä seuraavalle tasolle, kun omistaja junnaa samassa pelissä vuodesta toiseen.
Mun näkemys lonkka-asentoon ja pään painamiseen maahan on ollu se, etten siitä ole viitsinyt ainakaan omien koirieni kanssa nipottaa. Pääasiahan siinä liikkeessä on, että koira makaa rauhallisesti paikallaan eikä jatkuvasti korjaa asentoaan. Kokeessakin sallitaan se yksi lonkanvaihto, mutta jos siitä tulee muutaman minuutin kestävä takapuolen jumppatreeni, niin sit lähtee herkästi pisteitäkin ;)
VastaaPoistaMitä teet, kun koira alkaa vinkua paikkamakuussa? Toki päätät itse, miten treenaatte ja milloin, mutta kannattaa muistaa, että joka kerta, kun ohjatuissa treeneissä teette paikkamakuun ja koira pääsee vinkumaan, se saa vahvisteen käytökselleen.
Vilkkaan koiran kanssa treenaaminen vaatii todella paljon kärsivällisyyttä, mä olen opetellut sitä Neven kanssa paljon. Neve oli treenannut todella pitkään paikkamakuuta ennen kuin edes vein sen rivipaikkamakuuseen, koska tiesin, että toiset koirat ovat sille iso häiriö. Mä haluan perfektionistina pyrkiä siihen, ettei koira pääse tekemään väärin. Olen itse ajatellut sen niin, että liikkeet treenataan ensin varmoiksi häiriöttömässä ympäristössä, jonka jälkeen lähdetään treenaamaan samaa liikettä ihan alusta häiriössä. Koiralle on eri juttu tehdä esim. se paikkamakuu kotona tutussa, häiriöttömässä ympäristössä kuin tehdä se vieraassa paikassa kymmenen muun koiran ympäröimänä. Mun mielestä on myös eri asia treenata liikkeeseen sitä varsinaista liikettä, jota pyydetään, ja kestävyyttä. Kestävyys voi tulla vain toistojen, erilaisten treenien ja ajan myötä. Tiedostan ainakin itsessäni sen puolen, että mulla on aina kauhea kiire edistyä, minkä takia ne liikkeet jäävät herkästi treenaamatta erilaisissa ympäristöissä ja eri tavoilla, joskus myös liikkeet kaipaisivat paljon enemmän vahvistamista ennen kuin niissä lähtee etenemään.
Mun mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä treenaamaan koiralla rauhoittumista. Mulla on kotona 3,5-vuotias erittäin vilkas kodinvaihtaja, joka oli ja on vieläkin kauhea höseltäjä, joka alkaa touhottaa heti, kun se ei tiedä mitä siltä vaadin. Nevelle on saatu kuitenkin suhteellisen hyvä paikkamakuu juuri rauhoittumisharjoitusten avulla. Mä aloitin Neven tavoitteelliset paikkamakuutreenit sillä, että käskin sen maahan, kyykistyin siihen sen vierelle, silittelin sitä pitkin rauhoittavin vedoin ja kehuin sitä hyvin rauhallisesti, saatoin välillä syöttää namin tai kaksi. Kun koira on rauhallinen, palkkasin sen edelleen puhuen koiralle hyvin rauhallisesti antamalla reippaasti nameja ja vapauttamalla rauhallisesti. Mulla oli aluksi tosi vaikeaa tajuta, etten voi palkata koiraa onnistuneesta paikkamakuusta kovin riehakkailla kehuilla, koska se sai Neven sekoamaan ihan totaalisesti. En myöskään palkkaa koiraa koskaan lelulla paikkamakuusta. Tyylejä tässä on erilaisia, mutta tässä nyt esimerkki. Treeneissäkin alan rauhoitella Neveä paikkamakuuseen aina silittelemällä sitä päästä rauhallisin vedoin ja rauhallisella äänellä - älykäs aussie oppii nopeasti yhdistämään, mikä liike on tulossa.
Tästä tuli jumalattoman pitkä vuodatus, mutta anna se anteeksi ;) Tarkoitus oli jälleen herättää ajatuksia, nää on mun mielipiteitä, enkä yritä niillä lähteä neuvomaan ketään - varsinkaan, kun en ole teitä nähnyt tokoilemassa ;) Tunnet itse koirasi parhaiten, tiedät, mitä se osaa ja mikä on sille vaikeaa. Sitä tietoa kannattaa hyödyntää treeneissä niin, että suunnittelet treenit siltä pohjalta, että koira onnistuu. Onnistumiset vievät teitä kaikkein eniten eteenpäin :)
Rosi on mun ensimmäinen koira, jonka kanssa on saanut monta asiaa oppia kantapään kautta. Minnalta kun oon välillä kysynyt ongelmiin apua ja vinkkiä, oon hyvien ehdotusten lisäksi sanut lohdutuksena kuulla, että koirahan on huippufiksu! Kaikki aussiet on ;) Meillä se hankaluus kiteytyykin tähän, kun pitäisi olla askeleen edellä koiraa. Ja se ei ole aina helppoa! Rosi ainakin oppii nopeasti, mutta tylsistyy helposti. Siinäpä sitten treenailet, kun et ole kunnolla suunnitellut etukäteen ja koira hoksaa, ettei mami ole nyt itsekään ihan varma mitä tehdään..
VastaaPoistaVälillä menee hermot koiraan täälläkin ja tuntuu, ettei tästä tule ikinä mitään. Aussiemittakaavalla Rosi on varmaan suht "helppo", mutta minulle tällä hetkellä ihan tarpeeksi haastetta. Siksi onkin vielä palkitsevampaa, kun saa koiran toimimaan. Kun ottaa päähän yritän ajatella sen siltä kannalta :) Ja niinkun Aija jo sanoi, onnistumiset tuo sitä motivaatiota.
Sitä paitsi meidän koirat on vielä nuoria, vasta puoltoista vuotiaita! Olisi tietysti kiva jos koira tekisi kaiken jo pelkästä ajatuksesta, mutta meillä on ainakin vielä paljon tekemistä niin tiiviin yhteyden saamiseksi. Joskus tuntuu, että Rosilla on sellainen yhteys vaan makkaranpalojen kanssa ;)
Normaalielämä sujuu meilläkin ja koiran kanssa on kivaa, MUTTA työajat on mitä sattuu, eikä treenaamiseen saa säännöllisyyttä, ohjatuissa koulutuksissa käydään jos vaan ehditään ja omatoiminen treenailu on muuten vaan sillisalaatti. Tsemppiä! :)